Syksy on taas tosiasia ja se asettaa rajoituksia tekemisiin, niin ihmisille kuin kanoillekin. Talvi pitää viettää sellaisessa asumuksessa, jossa ei päätä palella. Kanoilla heltat paleltuvat herkimmin, jos pakkanen pääsee puremaan. No nyt ei vielä pakkasia ole, mutta talven kestävään suojaan on taas tultu. Jälleen matkustaminen maalta kaupunkiin sujui rennosti. Jaksan aina ihastella kanojen mutkattomuutta. Eivät ne kökötä pelokkaana laatikon nurkassa matkan aikana, päinvastoin. Sama kananelämä jatkuu kuljetusboxissa; pehkuja kaivellaan ja tongitaan, kun sinne heittämääni kanarehua etsitään. Ja kanalla muka lyhyt muisti, ei pidä paikkansa. Kotiin kun tullaan, niin samalla sekunnilla tunnistetaan paikka, melkein puolen vuoden jälkeen. Sitten ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuin mitään matkaa ei olisi ollutkaan. Ehkä kanojen lyhyellä muistilla tarkoitetaan jotakin siihen suuntaan, etteivät ne kanna kaunaa, sopetuvat heti siihen tilanteeseen mikä kulloinkin on. Nyt on näin ja sillä sipuli. Tästä pääsisimmekin siihen aiheeseen, kuinka terapeuttista kanojen seuraaminen on, mutta se olisikin aivan uuden postauksen paikka.
Tässä kuvassa vanhimmat daamit istuvat lempipaikallaan katselemassa maailman menoa. Ovat niin pulleita ja rintavia. Sopivaa sapuskaa on löytynyt maasta yllin kyllin, kanarehua kuluikin tosi vähän kesän aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tähän saa kommentoida!